Ote kritiikistä, 2020 Kulttuuritoimitus 

Katri Kovasiipi, Kulttuuritoimitus 

Ote kritiikistä Tampereen Taiteilijaseuran ryhmänäyttelystä Helsingin Taidehallissa 30.12.2019- 5.01.2020. 

Taitavat tekijät tasapainoisesti 

Tuukka Peltosen ja Tomas Reganin sykähdyttävän tuttuja kädenjälkiä seuraavat Tuija Suutarin piristävän värikkäät, kookkaat ja rohkeassa kolorismissaan herkullisen valoisat akvarelliteokset. Niiden luonnonvoimaisuuden äärellä innostuin ja unohdin niin itseni kuin myös kriitikon roolin. Ja itsensä unohtaminenhan on parasta, mitä taiteen äärellä voi kokea! 

 

Kritiikki Taide 2/2018

Teksti Pessi Rautio

 

Tuija Suutari, Akvarelleja, Galleria Saskia 16.2.-7.3.2018

 

Kuusikymppisiään Tampereen Saskioiden gallerian näyttelyssä juhlistaneen oriveteläisen taidemaalari Tuija Suutarin akvarellit ovat kuin maakuntaan kätkettyjä pikku aarteita. Sellaisia, joita ei ihan monesti näy ns .”eturivin” estradeilla. Nuo aarteet muistuttavat, että maalauksella on jokin toisenlainenkin maailma, olemisen tapa, tämän nykyään niin kernaasti monimuotoisuuttaan korostavan nykymaalaustaiteen alueen liepeillä. Suutarin akvarellien maailma on runsauden, lähestyttävyyden ja keksimisen ilon jaettava maailma. Sen innovaatiot tapahtuvat pieninä tapauksina kunkin maalauksen sisällä, ei eritysesti näyttelykonseptin tasolla – maalausten ulkopuolella. Suutari on onnistunut säilyttämään itse kunkin oman maalaamistaipaleen alkulähteiltä tutun tuntuisen innostuksen kuvan ilmestymisen ihmeeseen ja muistuttaa siitä asiasta teoksillaan nykytaiteellekin.

Näyttely kun oli tässä ajassa maalausteorialtaan jotenkin yksinkertainen ja suorasukainen. Näyttely oli nimeltään Akvarelleja, ja niitähän siinä oli. Suutari tosin osaa tehdä vesiväreistään syvän ja vahvan värisiä, ei laisinkaan vetisen haaleita värimaailmoja. Aiheet pulppuavat visuaalisista mieleen juolahduksista, mielen pyörittelemistä havainnoista ja talttuvat vain viiva- ja värisommittelun harkinnalle. Runsaus kuitenkin aina Suutarilla ajaa karsinnan edelle. Maalauksissa on paljon aineksia, värejä ja aihelmia, tarinoitakin; ja maalauksia myös paljon: 29 akvarellia kolmestakymmenestä oli merkitty tälle vuodelle – tässä helmikuun puolivälissä auenneessa näyttelyssä. Tuntuu, että eihän nykyään olisi edes sallittua maalata näin paljon – ihan paljouden kaikissa merkityksissä.

Mutta oleellista on, että yhtä paljon kuin Suutarin maalaukset ovat noita aiheitaan ja tarinan alkujaan ne ovat myös omia maalausluonteitaan, maalausyksilöitään – kyllähän tarinoitsijoita ja aiheiden kasaajia nykymaalauksessakin on, mutta se on jo harvinaisempaa, että maalauksella on tämän päälle myös oma ja erillisissä maalauksissa varioituva maalauksellinen luonne, karaktääri, se joka syntyy sommittelullis-värillisistä ratkaisuista. Oleellista lienee, että Suutarin maalaus on prosessuaalinen, siis ilman täysin lukkoon lyötyä ennakkosuunnitelmaa tai luonnoksin pohdittua rakennetta syntyviä. Mutta silti, näissä maalaukissa varmasti on tietty maalauksellisesta ajatuksesta tai ideasta syntyvä ennakkoajatus taustalla, automaattikirjoitusta missään tapauksessa eivät ole. Harkinta järjestelee mielikuvituksen äkkivääriä ehdotuksia. Elementeiltään runsaallekin maalaukselle syntyy tässä maalaamisen vuorottelevassa prosessissa tietty oma johtava hahmo. Tämä periaate toteuttaa miltei `klassista` modernin maalauksen ajatusta, itseilmaisua, joka kuitenkin saa tuon ilmaisunsa näkyväksi vain ammatin omien käytäntöjen ja tradition taustaa vasten.

Suutarin vahva tausta taideopettajana voi mahdollisesti olla ollut osaltaan ylläpitämässä tätä miltei vanhakantaista, mutta silti niin virkistävän vastakohtaista ajattelua kontekstillisen ja konseptuaalisen maalausinnovaation kunnioituksen aikana. Suutarilla siis innovaatiot syntyvät annetun raamin, kuten esimerkiksi standardikokoisen akvarellipaperin sisällä, eikä ennen ja jälkeen maalauksen, raamin ulkopuolella päätettynä ja määriteltynä. Maalausten nimetkin ovat Suutarilla monesti sen tuntuisia, että ne tulevat sellaisiksi kuin valmistuva maalaus ne sanoo, ja siksi usein vilpittömästi hauskoja, ja kyllä, sen myötä toisinaan myös melkoisen naiiveja nykyisen maalauksen maisemasta katsottuna. Ensimmäisestä voisi mainita esimerkkinä teosnimet Toden tai Kenttä (maalasiko Suutari täysin ”toden” kuvan? Maalasiko hän kenties maalaustaiteen ”kentän”?) ja jälkimmäisestä esimerkkinä vaikkapa Kanaloru, joka ei taitaisi nykyään oikein taitaisi nykyään oikein edes sarkasminkaan kautta olla kovin mahdollinen minkään biennaalin teoslistassa. Mutta koska Suutarin ajattelu ja katsojan ilahdus noiden ajatuskulkujen seuraamisesta tapahtuu maalauksen sisällä, ilman että hän millään tavoin ”kyseenalaistaa” tai ”koettelee” maalautradition rajoja tai käytäntöjä, ei nimi, ei mikään sana, saata enää mitenkään maalausta pahentaa.